Keihäänheittoa ja eritteitä

Taas pitkän, sitkiän, sakian, synkiän, helevetin kylymän, pimiän, tautisen talaven jäläkeen on saatu kausi käyntiin ja sehän tietää myös sitä, että pitäisi kirjoittaa jonkinnäköinen värssy meidän blogiin. Bussi saapui Vimpelistä Rantakentälle aamulla puoli kuusi, joten kolmen tunnin unien jälkeen päivä on edennyt utuisissa tunnelmissa eikä jutun aihetta meinaa oikein löytyä.

Eilinen konttaus Saarikentällä on pyörinyt mielessä koko päivän, eikä sen vuoksi ole osannut päättää edes kuinka päin sohvalla makaisi. Onneksi pelit jatkuvat jo sunnuntaina ja päästään taas taistelemaan pisteistä, elintärkeistä pisteistä.

Toivomus oli, että blogiteksteissä käsiteltäisiin elämää pesäpallon ulkopuolella, mutta ainakaan omalla kohdallani sitä muuta elämää ei, ainakaan kesäisin, ole. Päivien kohokohdat ovat pelit ja treenit. Kaiken muun ajan pyrin käyttämään mahdollisimman tehokkaasti palautumiseen. Kylmäaltaat, jääpussit, hierojat ja fysioterapeutit ovatkin tulleet tutuiksi vuosiensaatossa. Toisin sanoen, elämäni kesäisin on varsin askeettista.

On kesäisin kuitenkin yksi nautintoaine, pesäpallon lisäksi, jota käytän säännöllisesti, nimittäin keihäänheitto! Keihäänheitto on ollut itselleni aina se suosikkiurheilulaji. Itse asiassa ensimmäinen urheilumuistokin, minkä muistan täysin kirkkaasti, on Kimmo Kinnusen Tokiossa paiskaama maailmamestaruus vuodelta 1991, tuloksella 90,82! Sen tuuletuksen tulen muistamaan aina, ja sen kisan jälkeen olenkin liimautunut ruudun ääreen aina kun keppiä heitetään, eikä pienimpänä syynä ole suomalaisten menestys tai oman paikkakunnan poika Tero Pitkämäki. Valitettavasti kisoja televisioidaan aivan liian harvoin, joten tulokset ja kisat, joutuukin kaivamaan muuta kautta.

Aikanaan tuli asuttua vuosi Kuortaneen Urheiluopistolla ja harjoiteltua Petteri Piirosen valvovan silmän alla. Piironen toimi silloin Kuortaneen Urheiluopiston heittovalmentajana ja hänen toimia seuraamalla innostuin entistä enemmän keihäänheitosta. Suomen kärkiheittäjät leireilivät Kuortaneella ja Petterin siivellä pääsin seuraamaan mm. miten rauta liikkuu heidän testeissä, ja liikkuihan se! Nykyään Petteri valmentaa mm. muuan Julius Yegoa ja Ihab Abdelrahmania!

Nyt kolme talvea Tanhuvaarassa harjoitelleena on ollut kunnia tutustua Pielaveden moottoriturpa Antti Ruuskaseen ja hänen valmentajaansa Aki Parviaiseen. Voidaan siis kai sanoa, että tähdet ovat olleet itselleni suotuisat, kun olen päässyt ummikkona seuraamaan suosikkilajiani ja sen urheilijoita näinkin läheltä!

Yleisurheilijat ovat muuten osoittautuneet varsin innokkaiksi pesäpallon lyöjiksi. Topin kanssa kun olemme saaneet treenit pakettiin, niin harva se kerta olemme jääneet syöttelemään heille. Eikä siellä paljon huteja ole nähty! Ruuskasen ykköspomppuprosenttikin taisi olla talvella parempi kuin Topilla! Toisaalta Topin käsi taitaa olla Ruuskasen hanskaa kovempi. Toivottavasti Rion olympialaisten aikoihin voimasuhteet ovat kääntyneet sillä se tietää menestystä, kummallekin!

Ai niin, olihan tässä keväällä yksi toisenlainenkin episodi! Pohjustetaan sen verran, että olemme Henna-Riikan kanssa eläinrakkaina ihmisinä ottaneet pelikavereiden koiria mielellämme hoitoon, jos on ollut tarvetta. 2011 Hacklinin Juhon Jaska-koira oli yösijaa vailla ja totta kai me autettiin. Jaska sai hyvää hoitoa hellässä huomassamme ja nälkäisen näköinen kaveri kun oli, niin syötin sille siinä sivussa pari kuutiota Atrian lihapullia. No, yöllä Jaska oli kostanut ja sotkenut kaikki matot paskallansa. Tai itse asiassa ainoastaan kaikki valkoiset matot, kuinka olikaan onnistunut? Hyvää tässä oli kuitenkin se, että Atrian kolmannen kvartaalin tulos pompsahti lihapullien ansiosta ja osakkeenomistajana paska satoikin euroina omaan laariin.

No nyt, muutama viikko sitten perhe Hurskainen & Heikkinen tarvitsi Aatu-koiralle hoitajaa ja ilomielin tähän suostuimme. Vahingosta viisastuneena päätin noudattaa Marian tiukkoja ohjeita, enkä ruokkinut yhtään enempää kuin opastettiin, vaikka Aatu anelevasti pyysikin. Kiitoksena tästä heräsin aamuyöllä Aatun suorittamaan kultaiseen suihkuun. Kohteena ei kuitenkaan tällä kertaa ollut valkoiset matot vaan minä. Aatu oli kiivennyt nukkuvan miehen päälle ja teki tarpeensa siihen kyselemättä. Joo ja kyllä, nukuin ilman peittoa. Täytyy myöntää, että sillä hetkellä nauratti kuin black metal -yhtyeen solistia!

Eli mitä tästä opimme? Jos koirallanne on ummetusta tai ongelmia virtsakivien kanssa, tiedätte mihin olla yhteydessä!

Kiitos ja anteeksi! -ML-