Meinasin aluksi, että en kirjoita pesäpallosta yhtään
mitään, mutta kirjoitan kuitenkin, kun en mistään muustakaan tiedä mitään.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli avata lukijoille pesäpallon vaikutusta
elämääni ja ehkä jopa vähän aukaista sielunmaisemaani, mutta eipä minusta
siihen ollut. Tarkoitus oli mennä pinnan alle, mutta ei se ollut tällä
kirjoitustaidoilla ja ennen kaikkea nopeudella mahdollista. Tämän tarinan olisi
voinut kirjoittaa normaaliin perisuomalaiseen tyyliin negatiivissävytteisesti
esim. kertomalla tappioista, loukkaantumisista, epäonnistuneista leikkauksista,
poliisin tunnistusrivissä olemisesta, sopupeleistä, pieleen menneistä
ihmissuhteista, ajan puutteesta, seuran vaihdoista, katsojien ja vastustajien
huutelusta, lehdistön kirjoituksista, taloudellisesta epävarmuudesta, mutta
enpäs anna tämän hetkiselle mielentilalla valtaa. Seuraavat rivit eivät ole
testamenttini pesäpalloväelle, vaan kertokoon, että olen antanut pesäpallolle
koko elämäni, mutta saanut vielä enemmän.
Kaksiviikkoisena eka pesismatsissa, rotinalahjaksi maila,
ukki ja isä veljineen pelasivat, joten polku olisi valmiina, ei puuttuisi kuin
oma kiinnostus. No, sitä ei puuttunut, joten laji vei mennessään. Seitsemän
vuotiaana oli kotipihahöntsäilyt aika vaihtaa ”oikeaan” pesikseen ja liityin
IPV:n f- poikiin. Neljä vuotta kestänyt Reds- ura vaihtui KiPan peliasuun,
koska halusin menestyä. Menestys ja määrätietoisuus ovatkin ohjanneet
valintojani poikasesta aina tähän päivään asti. Kiteellä mitaleita ja Itä-
Länsi- edustuksia alkoi tulla, joten nälkä kasvoi entisestään. Isot pelimäärät
ja parhaimmillaan neljässä joukkueessa pelaaminen vaativat erikoishuomion,
sillä sukua ja varsinkin äitiä tarvittiin kyydityspuuhiin alvariinsa, että
pääsin harrastamaan. Yläasteen jälkeen muutin Varosille Kiteelle ja samalla
pääsin Superin harjoitusrinkiin 16- vuotiaana. Yksi lapsuuden unelmistani
toteutui seuraavana vuonna pelatessani ensimmäisen pelin Superpesistä kesällä
-97 ja toinen -99 voitettuamme mestaruuden. Siinä oli aika tiivistetysti
taustaa, mistä lähdettiin liikkeelle ja seuraavaksi vielä tiiviimmin siitä,
mitä kaikkea pieni saarelaispoika on päässyt kokemaan, kun on vaan halunnut
pelata pesistä ja seurannut unelmaansa. Moni ovi on avautunut ja monia
uskomattomia juttuja olen saanut kokeilla, kun on vaan tarttunut tarjottuihin
tilaisuuksiin.
Lukuisia otteluita,
voittoja, tuuletuksia, mestaruuksia, mitaleita, Itä-Länsiä, ulkomaanleirejä,
yli 50 suoraa tv- ottelua, haastatteluja, lehtijuttuja, Urheilu- ja
tulosruutuja, kaksi omaa radio- ohjelmaa, Speden Spelit, Hiki- ohjelmassa lajin
vaihto, kolumneja, blogeja, vetovinkkejä valtamediassa, julkkisotteluita säbässä
ja fudiksessa, harrastuksesta ammatti, levytyssessio, dj-keikkoja,
bingoisännyyksiä, yritysluentoja, esitelmiä, makkaran paistoa, kahvin jakoa,
oikeita töitä, suhdeverkostoja yrityksiin ja kummisetiin, koulukierroksia,
oikeita faneja (Asko), esikuvana oloa, kavereita, ystäviä ja ennen kaikkea
vaimo ja perhe. Yhteinen nimittäjä pesäpallo, aika hassua. Listalta puuttuu
ainakin tyttöystävät ja kun olin koiranäytöksessä purtavana, mutta niin varmaan
paljon muutakin. Ja jotenkin tuntuu, että lista täydentyy, sillä tarinahan
jatkuu. Monta juttua voisi avata yksityiskohtaisemminkin, kuten naruhyppy
Ellenin kanssa, mutta kiire on kiire. Kysymykset voi lähettää seuran
sähköpostiin, jos jotakin oikeasti kiinnostaa, eri asia on, että vastaanko.
Topi kyseli kivistä ja sulkapallosta. Keräilen kentältä
tosiaan kiviä taskuuni lähinnä kentänhoidollisessa mielessä, virhepomppujen
välttäminen omalla pelipaikalla pääsyy. Sulkapalloa pelasin poikasena, mutta
saavutukset enemmän juttupuolella. Siis jos ja jos. En ihan saanut sm-mitalia
alle 14- vuotiaissa, joten lajivalinta selkiytyi menestyksen perusteella
automaattisesti. Se oli sitten tämä kausi tässä, kiitän omasta puolestani
lukijoita ja joukkueen mukana eläjiä. Kiitos. – Sami Partanen –
Ps. ”Ei kunnon mies sano koskaan Ei”:, Matti ja Teppo
Ruohonen