Eka matsista tähän päivään.

Meinasin aluksi, että en kirjoita pesäpallosta yhtään mitään, mutta kirjoitan kuitenkin, kun en mistään muustakaan tiedä mitään. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli avata lukijoille pesäpallon vaikutusta elämääni ja ehkä jopa vähän aukaista sielunmaisemaani, mutta eipä minusta siihen ollut. Tarkoitus oli mennä pinnan alle, mutta ei se ollut tällä kirjoitustaidoilla ja ennen kaikkea nopeudella mahdollista. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa normaaliin perisuomalaiseen tyyliin negatiivissävytteisesti esim. kertomalla tappioista, loukkaantumisista, epäonnistuneista leikkauksista, poliisin tunnistusrivissä olemisesta, sopupeleistä, pieleen menneistä ihmissuhteista, ajan puutteesta, seuran vaihdoista, katsojien ja vastustajien huutelusta, lehdistön kirjoituksista, taloudellisesta epävarmuudesta, mutta enpäs anna tämän hetkiselle mielentilalla valtaa. Seuraavat rivit eivät ole testamenttini pesäpalloväelle, vaan kertokoon, että olen antanut pesäpallolle koko elämäni, mutta saanut vielä enemmän.

Kaksiviikkoisena eka pesismatsissa, rotinalahjaksi maila, ukki ja isä veljineen pelasivat, joten polku olisi valmiina, ei puuttuisi kuin oma kiinnostus. No, sitä ei puuttunut, joten laji vei mennessään. Seitsemän vuotiaana oli kotipihahöntsäilyt aika vaihtaa ”oikeaan” pesikseen ja liityin IPV:n f- poikiin. Neljä vuotta kestänyt Reds- ura vaihtui KiPan peliasuun, koska halusin menestyä. Menestys ja määrätietoisuus ovatkin ohjanneet valintojani poikasesta aina tähän päivään asti. Kiteellä mitaleita ja Itä- Länsi- edustuksia alkoi tulla, joten nälkä kasvoi entisestään. Isot pelimäärät ja parhaimmillaan neljässä joukkueessa pelaaminen vaativat erikoishuomion, sillä sukua ja varsinkin äitiä tarvittiin kyydityspuuhiin alvariinsa, että pääsin harrastamaan. Yläasteen jälkeen muutin Varosille Kiteelle ja samalla pääsin Superin harjoitusrinkiin 16- vuotiaana. Yksi lapsuuden unelmistani toteutui seuraavana vuonna pelatessani ensimmäisen pelin Superpesistä kesällä -97 ja toinen -99 voitettuamme mestaruuden. Siinä oli aika tiivistetysti taustaa, mistä lähdettiin liikkeelle ja seuraavaksi vielä tiiviimmin siitä, mitä kaikkea pieni saarelaispoika on päässyt kokemaan, kun on vaan halunnut pelata pesistä ja seurannut unelmaansa. Moni ovi on avautunut ja monia uskomattomia juttuja olen saanut kokeilla, kun on vaan tarttunut tarjottuihin tilaisuuksiin. 

 Lukuisia otteluita, voittoja, tuuletuksia, mestaruuksia, mitaleita, Itä-Länsiä, ulkomaanleirejä, yli 50 suoraa tv- ottelua, haastatteluja, lehtijuttuja, Urheilu- ja tulosruutuja, kaksi omaa radio- ohjelmaa, Speden Spelit, Hiki- ohjelmassa lajin vaihto, kolumneja, blogeja, vetovinkkejä valtamediassa, julkkisotteluita säbässä ja fudiksessa, harrastuksesta ammatti, levytyssessio, dj-keikkoja, bingoisännyyksiä, yritysluentoja, esitelmiä, makkaran paistoa, kahvin jakoa, oikeita töitä, suhdeverkostoja yrityksiin ja kummisetiin, koulukierroksia, oikeita faneja (Asko), esikuvana oloa, kavereita, ystäviä ja ennen kaikkea vaimo ja perhe. Yhteinen nimittäjä pesäpallo, aika hassua. Listalta puuttuu ainakin tyttöystävät ja kun olin koiranäytöksessä purtavana, mutta niin varmaan paljon muutakin. Ja jotenkin tuntuu, että lista täydentyy, sillä tarinahan jatkuu. Monta juttua voisi avata yksityiskohtaisemminkin, kuten naruhyppy Ellenin kanssa, mutta kiire on kiire. Kysymykset voi lähettää seuran sähköpostiin, jos jotakin oikeasti kiinnostaa, eri asia on, että vastaanko.

Topi kyseli kivistä ja sulkapallosta. Keräilen kentältä tosiaan kiviä taskuuni lähinnä kentänhoidollisessa mielessä, virhepomppujen välttäminen omalla pelipaikalla pääsyy. Sulkapalloa pelasin poikasena, mutta saavutukset enemmän juttupuolella. Siis jos ja jos. En ihan saanut sm-mitalia alle 14- vuotiaissa, joten lajivalinta selkiytyi menestyksen perusteella automaattisesti. Se oli sitten tämä kausi tässä, kiitän omasta puolestani lukijoita ja joukkueen mukana eläjiä. Kiitos. – Sami Partanen –

Ps. ”Ei kunnon mies sano koskaan Ei”:, Matti ja Teppo Ruohonen

Kyllä kyllä! Nakki napsahti meikäläiselle tällä kertaa, mutta ei auta kun jotakin väsertää. Tänään oli paluu koulun penkille ja jännältähän se aluksi tuntui. Seuraavan parin vuoden opiskelut tapahtuu tanhuvaaran urheiluopistolla ja näin ensimmäisen päivän jälkeen ihan mukavalta vaikuttaa, mutta se siitä. Meinasin kirjoitella hieman taustoja erästelyhommistani, joissa vietän paljon aikaa pesiksen ohella. Kevät- ja kesäaika menee lähinnä kalastuksen parissa ja syksyt talvet enemmänkin metästellen.


Kalastushommat on kuulunut elämääni jo pikkupojasta asti ja tällä hetkellä ne painottuu vetouisteluun ja perhokalastukseen. Kalastukseni koki suurimman muutoksen 5-6 vuotta sitten, kun olin isoveljen kanssa ensimmäistä kertaa hänen varustuksellaan hiekanpäänselällä ja vedimme jopa 14 vavalla uistinta. Se tuntui sillon niin hienolta ja kalaakin tuli, että jätin perusvirvelit varastoon pölyttymään ja hommasin pikkuhiljaa itsellenikin hyrräkelasta lähtien kaikkea mahdollista uisteluvekotinta. Tällä hetkellä uistelu onnistuukin parhaillaan 10 vavalla, mutta tarkoitus olisi saada lisättyä vapamäärää vielä jonakin päivänä, todennäköisesti uuden ja isomman veneen myötä.


Perhokalastus onkin sitten uudempi tuttavuus, joka alkoi meikäläisellä vasta viime kesänä ja sekin isoveljen innostamana. Ensimmäinen kesä menikin opetellessa heittotekniikoita ja perhon uittoa, mutta nyt on alkanut tilanteita ja saalista tulemaan ihan mukavalla sykkeellä. Perhostelemaan on yleensä tullut lähettyä, kun aikaa ei ole riittävästi uistelureissuun, esimerkiksi aamupäivän treenien jälkeen on monesti ollut joutavaa aikaa. Paikkana on suurimmaksi osaksi ollut tuo lähellä sijaitseva Tohmajärven jänisjoki, joka sopii meikäläisen taidoille vielä ihan mainiosti, vaikka siellä joutuu tyytymään lähinnä yhteen kalaan kirjoloheen. Ensi vuonna juhannustauolla on kuitenkin suunnitelmissa reissu tuonne Suomen käsivarren tienoille Lätäsenolle, josta onkin mahdollista saada niitä isoja vonkaleita ja monia lajeja, harjuksesta ja meriloheen.


Kun kalastus hiipuu syksyä kohti alkaa pyssyhommat. Metsästyksestä aukaisen sen verran, että vastaan vain Simpan esittämään kysymykseen onnistuneesta mehästysreissusta ja siihen ei mitään ylellisyyksiä tarvitse, ainakaan minä. Ensinnäkin siihen tarvitaan riittävästi aikaa, vähintään kokopäivä. Ajankohta sopiva, esimerkiksi elokuun loppupuoli ja ennen kaikkea jahtikaverit! Onnistuneen reissun päiväohjelma voisi olla esimerkiksi tällainen:

- Herätys 04:00

- Aamukahvia ja tavaroiden pakkausta

- 04:30 lähtö kohti Närsäkkälän maita

- 05:00 kaaveet valmiina ja ukot valmiina kyyhkyjen aamulennolle

- Kyyhkyjen kyttääminen loppuisi 08:00-09:00 ja siitä evästelemään/lepäämään Närsäkkälän erämajalle

- Lepotauon jälkeen eikun uudelleen kyyhkyjä kyttämään iltapäivälennolle noin 13:00-14:00 jossa voi olla oman mielen mukaan sinne seitsemään kaheksaan illalla

- Sitten vielä, jos jaksaa ja jaksaahan sitä, sorsan iltalennolle pimeyteen saakka

Päivä on takuuvarmasti onnistunut ja saaliin saaminen antaa mukavan lisämausteen, esimerkiksi päivän tulos voisi hyvänä päivänä olla 30-40 kyyhkyä ja kymmenkunta sorsaa.


Simo halusi myös tietää, kenet joukkueesta ottaisin mukaan autiolle saarelle ja päädyin suht nopeasti Latvalan Masaan, joka osoitti jo viimevuotisella melontaretkellä todellista sisukkuutta ja selviytymistaitoa, joten hän olisi tuttu ja turvallinen vaihtoehto. Hätätapauksessa voisimme jopa rakentaa jonkinnäköisen kanootin ja meloa takaisin ihmisten ilmoille. Hän on osoittanut mielenkiintoa myös muihin seikkailureissuihin ja tällä hetkellä meillä onkin suunnitteilla Utsjoelta Hankoon polkupyöräillen.


Seuraavana blogivuorossa onkin kapteenimme Eko Partanen, joka taitaakin olla meidän viimeinen bloggaaja. Sen verran kysäsen Samilta, että liittyykö kiviin, joita keräilet kentältä pelihousujen takataskuun yleensä pelin alkuhetkillä, jonkinnäköistä taikauskoa vai estätkö siten vain mahdollisia virhepomppuja? Lisäksi, olet ollut nuoruudessa (nykyäänkin) kivenkova sulkapalloilija, niin onko minkälaisia saavutuksia siltä saralta?

Terveisin Toivo!

Pururadasta, pelimoodista ja vähän jalkahieronnastakin...

Tervehdys,
arvon pesisihmiset! KiPan blogiralli on jatkunut läpi kesän totutun väkevänä ja
nyt on sitten Simpan vuoro kasailla joitakin ajatuksen pätkiä järkevähköiksi
lauseiksi. Koitetaan vastata huutoon, sillä valtaosa joukkueestamme on
kynäilyvuorossa jo ollut ja olemme päässeet nauttimaan monenlaisista
tuotoksista, joidenkin huimapäiden toimesta jopa videoiden muodossa!   



Sitten jounihynysmäisesti
asiaan, jota ei ole. Ajattelin, etten ryhdy tässä yhteydessä esittäytymään sen
syvällisemmällä henkilöesittelyllä tai elämäntarinalla, esimerkiksi kertomaan
horoskooppimerkkiäni, joka on leijona . En myöskään ollut aikeissa mainita
lempiruokiani, joiden kärkipäässä liikkuvat mm. makaronilaatikon, lasagnen ja
pizzan kaltaiset eväät. Niin ikään suosikki tv-sarjani, esim. House, CSI:t ja
Simpsonit eivät tunnu kuitenkaan sen tarkemman maininnan arvoisilta. Sen sijaan
ajattelin kirjoittaa muutaman sanan Pelipäivästä, ja tarkemmin sanoen siihen
liittyvistä fiiliksistä, tunteista ja ajatelmista, joita peluri elää ja
hengittää pitkin päivää ennen h-hetkeä. Pelipäivään liittyy paljon oman kehon
ja päänupin sisäisiä tiloja, joita on vaikea pukea tarkoin sanoiksi, ja ovat
tietenkin hyvin yksilökohtaisia. Yritän kuitenkin nyt hieman avata sitä,
millaista vilinää omalla ”pururadallani” on Pelipäivisin. Kyseessä on kuitenkin
vain ohut pintaraapaisu, koska tämä blogitila, sen paremmin kuin omien
kokemusten sanallistamisen taidot eivät riitä tällaisen aiheen kaikenkattavaan
läpikäyntiin. 



Pelipäivien
päänsisäiset tapahtumat vaihtelevat paitsi tietysti sen mukaan, onko koti- vai
vieraspeli, myös siten, milloin ja millä tavalla ajatusprosessi kohti tulevaa
peliä lähtee kulkemaan. Joskus tulevan pelin ajattelu, ennakointi ja vaikkapa
käytettävien lyöntiratkaisujen mielikuvaharjoittelu käynnistyy jo paria päivää
ennen ottelua. Joskus taas voi olla, että mielen tasolla tulevaan koitokseen ei
pääse käsiksi kuin vasta pelipäivänä, muutamia tunteja ennen ottelua, jos
silloinkaan. Siitäkään ei kuitenkaan tule ottaa isompaa stressiä,
ajatusmaailmaa voi jonkin verran ohjailla, mutta liian pakonomaisesti ei
kannata asioita ottaa. Jälleen kerran, nämä ovat kuitenkin hyvin yksilöllisiä
juttuja, ja joillekin tosiaan sopii se, ettei yritäkään tehdä mitään keskittymisen
maailmanennätystä. 



Ajan myötä,
huipputasolla pelaamisen kokemuksen karttuessa, peluri oppii tai ainakin sen
tulisi oppia itsestään se, mitkä asiat auttavat häntä pääsemään sopivaan
”pelimoodiin”, ja minkälaisia ajatuksia tulee vältellä. Itse näen asian niin,
että samalla tavalla kuin pelillisen suoritustason tulee olla vakaa ja tasainen,
jos haluaa huippupelaajaksi, niin taitoa ja vahvuutta on myös oppia saamaan
itsensä Pelipäivinä siihen edes suunnilleen samaan henkiseen latinkiin ja
valmiuteen, jota tarvitaan kun heittäydytään pelin melskeeseen. On
pukukoppikielellä ilmaistuna yksinkertaisesti ”OLTAVA VALMIS”. Taitoa ja
kovuutta on myös se, että kykene joskus pelien ensimmäisten suoritusten
hapuillessa samaan itsensä takaisin ns. ”voittavaan tilaan”. Ja jotta
vältyttäisiin sellaisilta käsityksiltä, että tässä allekirjoittanut rahusenräkänokkakloppi
jotenkin vain luennoi ja saarnaa tällaisesta asiasta, niin todetaanpa
uunomaisesti samaanhenkenvetoon, että jatkuvalla opintiellä ollaan itsekin
tässä asiassa kehittymisen suhteen.      



Sittenpä
edellisen bloggaajan, eli innostuneen frisbeegolffarimme Poron esittämään
kysymykseen. Sain juuri ja juuri itselleni tyypillisen kömpelöhkön polvet
edellä otetun syöksykopin tuosta Poron heittämästä pallosta ja kysymys siis
kuului: ”miten mies hemmottelee tyttöystävää?”. Ja tässä tulee vastaus.



Yritän
pitäytyä omakohtaisessa vastauksessa olettaen että Poro kysyy sitä, miten juuri
minä, rahusensimppa, tätä haasteellista tyttöystävän hemmottelun taitoa yritän
harjoittaa ja edelleen kehittää, enkä edes pyri kertomaan mitään kaikenkattavaa
toimenpidelistaa, jolla paremmat puoliskot saadaan hemmotelluiksi. Sivumennen
sanoen enpä olisi uskonut pääseväni tällaisista jutuista tässä tarinoimaan,
mutta antaa mennä nyt sitten!



 En usko hemmotteluasioissa mihinkään ûber-
spesiaali- glamour- asioihin, vaan simppeleihin ja helposti toteutettaviin juttuihin.
Jalkapohjien/hartioiden hieronta, satunnainen syömään tai elokuviin vienti, ja
huolellinen syntymäpäivä-/joululahjojen ostamisen muistaminen (yhtäkään
unohdusta ei ole onneksi vielä sattunut näiden saralla…). Joitakin satunnaisia
yllätyksiä voi sitten yrittää kehittää tilanteen mukaan, esim. ostaa salaa liput
jonkun mieleisen artistin keikalle. Tämän itse asiassa onnistuinkin tänä kesänä
tekemään! Voisihan sitä aina yllätyksellisempikin varmastikin ehkä olla, mutta
näillä on menty, ja varmaan mennään jatkossakin. Toivottavasti kelepaa! J



Sitten on
aika heittää palloa eteenpäin, ja tyrkätään Hurskaisen Topille kysymyksiä,
joihin ”Toivo” sitten toivon mukaan ja toivon mukaisesti, mitenkäs muuten,
vastailee… Kysymyksiä tulee kaksi kappaletta:



1.    
Topi,
sinut tunnetaan joukkueen piirissä innokkaana kala- ja metsämiehenä. Avaahan
lukijoillesi blogivuorossa hieman sitä, millaisista elementeistä koostuu
onnistunut metsästysreissu?



2.    
Toteutitte
Latva-Masan kanssa viime syksynä luonnonvoimia uhmaavan ja rohkean
melontareissun Pohjanmaalla. Matkakumppaneilta edellytetään tällaisissa
reissuissa roimasti keskinäistä luottamusta ja yhteispeliä. Siispä kysymys #2.
Jos joutuisit autiolle saarelle, ottaisitko survivor-kaveriksesi Masan vai
kenties jonkun muun uroon joukkueestamme? Ja perustelut kylkeen, miksi juuri
tämä henkilö?



Kiitoksia tästä blogihukista,
nauttikaamme pesiksestä nyt ja tulevaisuudessa!



-       
Simo Rahunen, KiPa-90 Super



Ps. Tuosta
”optimi-pelimoodista” ja tärkeiden onnistumisten tuomasta vahvuudentunteesta.
Se on eräs niitä asioita, mitä peluri tältä peliltä tavoittelee, kerta toisensa
jälkeen.