Elämäni ensimmäinen ja viimeinen blogi

Jaahas, nyt se nakki sitten napsahti omalle kohdalle. Viime vuonna onnistuin välttämään tämän henkisesti raskaan tehtävän ilmeisesti sen takia, että liityin joukkueeseen vasta muutamia viikkoja ennen kauden alkua ja blogivuorot oli keretty jakaa jo ennen sitä. Henkinen rasitus on lähes samaa luokkaa kuin kouluaikoina ainetta kirjoittaessa, mutta yritetään nyt junamatkan ratoksi jotakin rustailla. Reittinä Kouvola - Kitee ja tällä hetkellä puksutellaan Lappeenrannan kohdilla. Koulumenestyksestä kerrottakoon sen verran, että ylioppilaaksi asti olen itseni taistellut.


Lukion jälkeen tuli muodon vuoksi käytyä muutamissa ammattikorkean pääsykokeissa huonolla menestyksellä, johtuen opiskelumotivaation puutteesta. Tällä hetkellä olen kuitenkin tyytyväinen siihen, etten näihin kouluihin sisään päässyt. Ajatus siitä, että olisin väkipakolla opiskellut itselleni ammatin, jonka jälkeen väkipakolla tehnyt alan töitä, ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta. Pikkupoikana muistan haaveilleeni kaivinkoneenkuljettajan työstä, mutta sekin taisi unohtua jo esikouluikäisenä. Tämän jälkeen kaikki ammattiin liittyvät haaveet ja unelmat ovat olleet urheilussa. 


Lopetettuani tenniksen 17 vuotiaana, luulin näiden haaveiden kaatuneen, mutta onni onnettomuudessa haminalainen pesislegenda Vesa Toikka sai houkuteltua minut mukaan hänen vetämäänsä B-poikien joukkueeseen. En tiedä mistä Vesseli sai päähänsä pyytää 5 vuotta pesiksen parista poissa olleen hulttion joukkueeseensa, mutta hyvä että pyysi. Siinä vaiheessa en tosin osannut kuvitellakaan, että tätä voisi jossain vaiheessa tehdä elääkseen, mutta monen mutkan kautta ja treenimotivaation löydyttyä ollaan päästy tähän tilanteeseen. Valitettava asia on se, ettei pesäpallossa tule koskaan tienaamaan omaisuutta peliuran jälkeisiksi vuosiksi. Tällä hetkellä kuitenkin nautin siitä, että saan keskittyä täysipainoisesti harjoitteluun ja pelaamiseen. Totuus on, että jossakin vaiheessa peliura päättyy ja muuta on keksittävä. Tulihan sitä jo hieman tutustuttua työelämään, kun pyöritimme kaverin kanssa henkilöstöpalvelualan yritystä noin vuoden päivät. Töiden tekeminen oli ajoittain jopa mukavaa, kun kyseessä on oma yritys. Bisnes on kuitenkin tältä erää hiljentynyt, koska haluan laittaa kaiken likoon urheilussa ja se ei työelämän kiireiden ja stressin yhteydessä onnistu. Ehkä vielä jonain päivänä minusta tulee liikemies, tai sitten jatkan jollakin tapaa urheilun parissa koko elämäni. Se jää nähtäväksi.


Tässä blogissa oli ilmeisesti ajatuksena kertoa elämästä pesäpallon ulkopuolella, mutta ainakaan itselläni sellaista elämää ei juurikaan ole näin kesäaikana. Pelitahti on kova ja omassa roolissa rasitus suuri, joten vapaapäivät tulee käytettyä palauttavaan harjoitteluun ja sohvalla makoiluun. 

Juna kulkee Parikkalan metsäisissä maisemissa, joten kohtahan sitä ollaan jo Kiteellä. Kämpillä odottaa sohva, tv ja MM-futis. Adios.

-Ville Posti-

Pintaraapaisua punaisilla kynsillä

Tässä blogissa on viime kesästä nähty mitä hienoimpia kirjoituksia, videoita ja otteita Kipan pelaajien elämästä. Viime vuonna kirjoitin tänne elämästäni pesäpallon, perheen, työn ja frisbeegolfin yhdistämisestä. Koska osoite on pysynyt samana, frisbeegolfissa on kehitytty vuoden aikana ja pesäpallo näyttelee samaa osaa elämässäni kuin ennen, niin minulle oli erittäin hankala nakki miettiä sitä, mitä minä osaisin blogin lukijoille vielä avata. Tulin siihen tulokseen, että koska pesäpallo ei ole yksilölaji, siihen tarvitaan joukkue niin kentälle kuin kotiin. Haluan tarjota teille sen toisen joukkueeni pelinjohtajan, huoltajan ja monitoiminaisen näkökulman. Naisen, joka ei osaa syöttää yhtään oikeata syöttöä ja hyvä niin.

Vaimo Laukkanen on parisen vuotta miestään nuorempi, kiteeläissyntyinen tummatukka, joka ristimänimeltään on Maria, mutta usein taipuu Maijaksi tai Maikiksi. Joku pesäpalloilija joskus nimennyt Vaatimeksi, eikä se johtunut vaativasta luonteestani. Vuosien varrella pesäpalloilijoiden lapset ovat kutsuneet myös Poroksi, ja liekkö tuo ihme noin tarttuvan nimen kanssa. Perheellenikin Mika on Poro vielä 12 vuoden jälkeen. En ole koskaan harrastanut pesäpalloa, vaikka ehta kiteeläinen olen minäkin. Aikoinaan kävin silloin tällöin jonkun kotipelin katsomassa, mutta tämä muuttui vuonna 2002, kun eteeni käveli Laukkanen. Häntä en todellakaan hurmannut tietämykselläni pesäpallosta, mutta tästä alkoi taival, joka on tuonut minut yli kymmenen vuotta pesäpallokatsomoihin niin Kiteellä kuin Joensuussa. Nämä kesät ovat antaneet minulle niin monta hyvää ystävää sekä ylpeyden tunteita, kun kumura on oikeaan kohtaan kentässä tippunut. Näinä vuosina olen onnistunut tunnistamaan jopa sen kaaren, jolla tulee takuulla juoksu. Pahimmillaan olen jopa itsekin katsomassa seisoen huutanut ja tuulettanut pelin tiimellyksessä, vaikka tämä on minulle hieman vierasta käytöstä.

Mitä se elämä sitten on, kun mies treenaa yhdellä paikkakunnalla, ja käy töissä toisella paikkakunnalla, ja loppuelämä perheineen on kolmannella?  Se on meidän elämää, jota sen on aina ollut. Muuta en osaa edes kuvitella tällä hetkellä jo osin itsesuojeluvaiston ansioista. Ruuhkavuosiin laitetaan vielä pikkuisen lisäkiirettä ja vaatimuksia tämän kansallislajin vuoksi tässä taloudessa. Näin ollen minulle luxusta meidän arjessa on aika ajoin viikonloppu, jolloin ei ole töitä tai treenejä vaan ollaan samaan aikaan, samalla tontilla ja hereillä. Mutta näitä kohtaamisia on harvoin, kesällä ei oikein yhtäkään, sillä juhannuskaan ei usein eroa normiarjesta. Vaatii viikoittaisen kalenterien täsmäämisen, että pääsen urheilemaan ja hoitamaan asioita työpäivän jälkeen, saati muista viikonloppumenoista puhumattakaan. Tottahan se välillä saa rouvankin ärsyyntymään, kaipaamaan omaa aikaa ja joustoa kalenteriin, mutta meidän elämä on tässä ja nyt tätä, ja mitään en vaihtaisi pois. Sanonta ”nähdään pitkillä suorilla” on oikeasti toteutunut tässä taloudessa, sillä viime kesänä näimme toisiamme yhdellä viikolla kahdesti: kerran kuutostiellä ja toisen kerran liikennevaloissa Joensuussa. Onneksi tunnistamme rekisterinumerot, niin tulee edes puolisolleen kättä nostettua.

Olisi hauska päästä joskus kärpäseksi kattoon pukukopissa, sillä uskon mieheni olevan erilainen persoona pelaajana kuin siviilissä. Mies, joka ottaa keltaisen kortin ja korottaa pelin kuumentuessa ääntään, on maailman rauhallisin mies kotona. Mutta uskon, että sama rehellinen ja vastuuntuntoinen luonne puurtaa niin kentällä kuin kotona. On kunnioitettavaa, että yksikään treeni ei jää välistä, vaikka mikä olisi. Joskus tiukoissa tilanteissa se tuntuu epäreilulta, mutta olisi väärin nalkuttaa tunnollisuudesta, joka on ihailtava piirre ihmisessä. Ristiriitaisia tunteita herää siis aivan normiarjessa pesäpallon vuoksi. Pelatut pelit eivät tule myöskään meille kotiin. Aika ajoin toki sisään kävelee mies, jonka päällä on salamoiva ukkospilvi, mutta sanaakaan ei kuulu. Näissä tilanteissa ymmärrän olla kyselemättä turhia, ja antaa toisen vain olla. Mutta usein sisään kävelee mies, joka jatkaa keskeneräisiä kotihommia ja leikkii lapsen kanssa, oli takana voitto tai tappio. Se oikeastaan on minulle jo edellytys, että tätä pyöritystä jaksan. Urheilupsykologin tutkintoa taskussa ei ole, eikä sitä kosittaessa vaadittu.

2,5-vuotias tyttäremme pääsi näkemään ensimmäistä kertaa tänä keväänä pesäpallo-ottelun ja jonkin selityksen sille, mitä se tarkoittaa, kun ”isi lähtee nyt treenaamaan Kiteelle”. Tyttö oli erittäin hyvin sykkeessä mukana, todeten aina välillä, että ”Äiti taputa!”.  Tämän pelin jälkeen isin ollessa poissa kotoa, isi ei ole tienaamassa eikä töissä, vaan isi on pelaamassa pesäpalloa - niin hienolta se selvästi lapsesta tuntui. Ja vaatimus uudelleen peliin pääsemisestä kuuluu päivittäin.

Heitän haasteen muille pelaajille: Laukkanen ei ikinä, koskaan missään tilanteessa kehu itseään. Eräänä kesänä hän löi 1+11 juosua ja muut olimme sitä mieltä, että ei voisi enää paremmin mennä… Laukkanen tyytyi toteamaan, että olisi voinut mennä paremmin, koska yksi juoksu olisi ollut mahdollista saada enemmän. Olemme yrittäneet saada häntä kehumaan, edes vahingossa itseään, mutta ei. Nyt ottakaa tehtäväksenne, että saatte tuon miehen tunnustamaan sen itselleenkin ääneen, minkä me muut tiedämme, että kun se osuu, niin se osuu hyvin, eikä se paremmin voisi mennä.

Mukavaa pesiskesää kaikille Kipan kannattajille ja ennen kaikkea kaikille muillekin vaimoille ja tyttöystäville! Kausihan on vain kolmisen kuukautta;)

- Maria Laukkanen

Rakkaudesta lajiin

Tämä otsikko lausahdus kuullaan vastaukseksi urheilijoiden suusta, kun heiltä kysytään pitkään kestäneistä urheilu-urista. Vastaus on yksinkertainen, mutta sisältää kaiken oleellisen. Herääkin kysymys, miksi tavan kansalaisen on vaikea ymmärtää urheilijaa, joka laittaa itsensä täysillä likoon uransa ehtoopuolella, mutta ei kuitenkaan välttämättä enää menesty. Mitä tuokin vielä jatkaa, eikö se ällyy jo lopettaa, koko ajan joku paikka paskana, rahan takia tuolla pyörii, antasivat nuoremmille näyttöpaikan, väsyny ukko, ei oo ennee entisensä. Ihania kannustuksen sanoja. Kuka meistä voi muka päättää tai arvostella milloin Litmanen tai Möttölä lopettaa uransa?

Ihmiset haluavat onnellisen lopun urheilussa, kuten elokuvissa ja se tarkoittaa, että tähtien sakarat eivät saa pyöristyä. Pitäisi siis ”älytä” lopettaa huipulla, ettei saa paskaa niskaansa. Miksi? Selänne saa pelata rakkaudesta lajiin (hyvin tai huonosti), mutta ei taida olla kaikilla ihan samat oikeudet tässä maassa. Juuri silloin kuin sitä rakkautta ja ymmärrystä lajia kohtaan löytyy enemmän kuin ikinä. Monella rakkaus vie järjen, eikä monikaan pysty lopettamaan uraansa absoluuttisella huipulla. Pasi Petteri Pirinen tämän teki, vaikka moni olisi halunnut hänen vielä jatkavan. Pelivuosia olisi ollut vielä roolitetussa pesiksessä vaikka kuinka monta, mutta piste.

Ikävuodet urheilussa ovat menettämässä onneksi merkitystään, sillä olen ollut todistamassa läheltä kahden lukkarilegendan kohdalla ennustusten pieleen menoa. Herrat Holttinen ja Kohonen ovat esimerkeillään näyttäneet pitkää nenää vanhuus puheille ja kumpikin on pelannut kymmenkunta vuotta topissa ensimmäisten vanhuuspuheiden jälkeen. Ikä on vain numero ja lyömäase katsojille ja sitä saa Tonin kohdalla käyttää vielä pitkään, sillä en usko, että tämä herra tekee Pirisiä.

Ennustukseni, ihan vaan rakkaudesta lajiin: Nelikymppinen urheilija huipulla ei ole enää kummajainen, mutta kaksikymppinen on.

Tämän blogin piti käsitellä pesiksen ulkopuolista elämää, niinpä.

T: Kohta ikämies Partanen