Tässä blogissa on viime kesästä nähty mitä hienoimpia kirjoituksia, videoita ja otteita Kipan pelaajien elämästä. Viime vuonna kirjoitin tänne elämästäni pesäpallon, perheen, työn ja frisbeegolfin yhdistämisestä. Koska osoite on pysynyt samana, frisbeegolfissa on kehitytty vuoden aikana ja pesäpallo näyttelee samaa osaa elämässäni kuin ennen, niin minulle oli erittäin hankala nakki miettiä sitä, mitä minä osaisin blogin lukijoille vielä avata. Tulin siihen tulokseen, että koska pesäpallo ei ole yksilölaji, siihen tarvitaan joukkue niin kentälle kuin kotiin. Haluan tarjota teille sen toisen joukkueeni pelinjohtajan, huoltajan ja monitoiminaisen näkökulman. Naisen, joka ei osaa syöttää yhtään oikeata syöttöä ja hyvä niin.
Vaimo Laukkanen on parisen vuotta miestään nuorempi, kiteeläissyntyinen tummatukka, joka ristimänimeltään on Maria, mutta usein taipuu Maijaksi tai Maikiksi. Joku pesäpalloilija joskus nimennyt Vaatimeksi, eikä se johtunut vaativasta luonteestani. Vuosien varrella pesäpalloilijoiden lapset ovat kutsuneet myös Poroksi, ja liekkö tuo ihme noin tarttuvan nimen kanssa. Perheellenikin Mika on Poro vielä 12 vuoden jälkeen. En ole koskaan harrastanut pesäpalloa, vaikka ehta kiteeläinen olen minäkin. Aikoinaan kävin silloin tällöin jonkun kotipelin katsomassa, mutta tämä muuttui vuonna 2002, kun eteeni käveli Laukkanen. Häntä en todellakaan hurmannut tietämykselläni pesäpallosta, mutta tästä alkoi taival, joka on tuonut minut yli kymmenen vuotta pesäpallokatsomoihin niin Kiteellä kuin Joensuussa. Nämä kesät ovat antaneet minulle niin monta hyvää ystävää sekä ylpeyden tunteita, kun kumura on oikeaan kohtaan kentässä tippunut. Näinä vuosina olen onnistunut tunnistamaan jopa sen kaaren, jolla tulee takuulla juoksu. Pahimmillaan olen jopa itsekin katsomassa seisoen huutanut ja tuulettanut pelin tiimellyksessä, vaikka tämä on minulle hieman vierasta käytöstä.
Mitä se elämä sitten on, kun mies treenaa yhdellä paikkakunnalla, ja käy töissä toisella paikkakunnalla, ja loppuelämä perheineen on kolmannella? Se on meidän elämää, jota sen on aina ollut. Muuta en osaa edes kuvitella tällä hetkellä jo osin itsesuojeluvaiston ansioista. Ruuhkavuosiin laitetaan vielä pikkuisen lisäkiirettä ja vaatimuksia tämän kansallislajin vuoksi tässä taloudessa. Näin ollen minulle luxusta meidän arjessa on aika ajoin viikonloppu, jolloin ei ole töitä tai treenejä vaan ollaan samaan aikaan, samalla tontilla ja hereillä. Mutta näitä kohtaamisia on harvoin, kesällä ei oikein yhtäkään, sillä juhannuskaan ei usein eroa normiarjesta. Vaatii viikoittaisen kalenterien täsmäämisen, että pääsen urheilemaan ja hoitamaan asioita työpäivän jälkeen, saati muista viikonloppumenoista puhumattakaan. Tottahan se välillä saa rouvankin ärsyyntymään, kaipaamaan omaa aikaa ja joustoa kalenteriin, mutta meidän elämä on tässä ja nyt tätä, ja mitään en vaihtaisi pois. Sanonta ”nähdään pitkillä suorilla” on oikeasti toteutunut tässä taloudessa, sillä viime kesänä näimme toisiamme yhdellä viikolla kahdesti: kerran kuutostiellä ja toisen kerran liikennevaloissa Joensuussa. Onneksi tunnistamme rekisterinumerot, niin tulee edes puolisolleen kättä nostettua.
Olisi hauska päästä joskus kärpäseksi kattoon pukukopissa, sillä uskon mieheni olevan erilainen persoona pelaajana kuin siviilissä. Mies, joka ottaa keltaisen kortin ja korottaa pelin kuumentuessa ääntään, on maailman rauhallisin mies kotona. Mutta uskon, että sama rehellinen ja vastuuntuntoinen luonne puurtaa niin kentällä kuin kotona. On kunnioitettavaa, että yksikään treeni ei jää välistä, vaikka mikä olisi. Joskus tiukoissa tilanteissa se tuntuu epäreilulta, mutta olisi väärin nalkuttaa tunnollisuudesta, joka on ihailtava piirre ihmisessä. Ristiriitaisia tunteita herää siis aivan normiarjessa pesäpallon vuoksi. Pelatut pelit eivät tule myöskään meille kotiin. Aika ajoin toki sisään kävelee mies, jonka päällä on salamoiva ukkospilvi, mutta sanaakaan ei kuulu. Näissä tilanteissa ymmärrän olla kyselemättä turhia, ja antaa toisen vain olla. Mutta usein sisään kävelee mies, joka jatkaa keskeneräisiä kotihommia ja leikkii lapsen kanssa, oli takana voitto tai tappio. Se oikeastaan on minulle jo edellytys, että tätä pyöritystä jaksan. Urheilupsykologin tutkintoa taskussa ei ole, eikä sitä kosittaessa vaadittu.
2,5-vuotias tyttäremme pääsi näkemään ensimmäistä kertaa tänä keväänä pesäpallo-ottelun ja jonkin selityksen sille, mitä se tarkoittaa, kun ”isi lähtee nyt treenaamaan Kiteelle”. Tyttö oli erittäin hyvin sykkeessä mukana, todeten aina välillä, että ”Äiti taputa!”. Tämän pelin jälkeen isin ollessa poissa kotoa, isi ei ole tienaamassa eikä töissä, vaan isi on pelaamassa pesäpalloa - niin hienolta se selvästi lapsesta tuntui. Ja vaatimus uudelleen peliin pääsemisestä kuuluu päivittäin.
Heitän haasteen muille pelaajille: Laukkanen ei ikinä, koskaan missään tilanteessa kehu itseään. Eräänä kesänä hän löi 1+11 juosua ja muut olimme sitä mieltä, että ei voisi enää paremmin mennä… Laukkanen tyytyi toteamaan, että olisi voinut mennä paremmin, koska yksi juoksu olisi ollut mahdollista saada enemmän. Olemme yrittäneet saada häntä kehumaan, edes vahingossa itseään, mutta ei. Nyt ottakaa tehtäväksenne, että saatte tuon miehen tunnustamaan sen itselleenkin ääneen, minkä me muut tiedämme, että kun se osuu, niin se osuu hyvin, eikä se paremmin voisi mennä.
Mukavaa pesiskesää kaikille Kipan kannattajille ja ennen kaikkea kaikille muillekin vaimoille ja tyttöystäville! Kausihan on vain kolmisen kuukautta;)
- Maria Laukkanen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti