Eka matsista tähän päivään.

Meinasin aluksi, että en kirjoita pesäpallosta yhtään mitään, mutta kirjoitan kuitenkin, kun en mistään muustakaan tiedä mitään. Tämän kirjoituksen tarkoituksena oli avata lukijoille pesäpallon vaikutusta elämääni ja ehkä jopa vähän aukaista sielunmaisemaani, mutta eipä minusta siihen ollut. Tarkoitus oli mennä pinnan alle, mutta ei se ollut tällä kirjoitustaidoilla ja ennen kaikkea nopeudella mahdollista. Tämän tarinan olisi voinut kirjoittaa normaaliin perisuomalaiseen tyyliin negatiivissävytteisesti esim. kertomalla tappioista, loukkaantumisista, epäonnistuneista leikkauksista, poliisin tunnistusrivissä olemisesta, sopupeleistä, pieleen menneistä ihmissuhteista, ajan puutteesta, seuran vaihdoista, katsojien ja vastustajien huutelusta, lehdistön kirjoituksista, taloudellisesta epävarmuudesta, mutta enpäs anna tämän hetkiselle mielentilalla valtaa. Seuraavat rivit eivät ole testamenttini pesäpalloväelle, vaan kertokoon, että olen antanut pesäpallolle koko elämäni, mutta saanut vielä enemmän.

Kaksiviikkoisena eka pesismatsissa, rotinalahjaksi maila, ukki ja isä veljineen pelasivat, joten polku olisi valmiina, ei puuttuisi kuin oma kiinnostus. No, sitä ei puuttunut, joten laji vei mennessään. Seitsemän vuotiaana oli kotipihahöntsäilyt aika vaihtaa ”oikeaan” pesikseen ja liityin IPV:n f- poikiin. Neljä vuotta kestänyt Reds- ura vaihtui KiPan peliasuun, koska halusin menestyä. Menestys ja määrätietoisuus ovatkin ohjanneet valintojani poikasesta aina tähän päivään asti. Kiteellä mitaleita ja Itä- Länsi- edustuksia alkoi tulla, joten nälkä kasvoi entisestään. Isot pelimäärät ja parhaimmillaan neljässä joukkueessa pelaaminen vaativat erikoishuomion, sillä sukua ja varsinkin äitiä tarvittiin kyydityspuuhiin alvariinsa, että pääsin harrastamaan. Yläasteen jälkeen muutin Varosille Kiteelle ja samalla pääsin Superin harjoitusrinkiin 16- vuotiaana. Yksi lapsuuden unelmistani toteutui seuraavana vuonna pelatessani ensimmäisen pelin Superpesistä kesällä -97 ja toinen -99 voitettuamme mestaruuden. Siinä oli aika tiivistetysti taustaa, mistä lähdettiin liikkeelle ja seuraavaksi vielä tiiviimmin siitä, mitä kaikkea pieni saarelaispoika on päässyt kokemaan, kun on vaan halunnut pelata pesistä ja seurannut unelmaansa. Moni ovi on avautunut ja monia uskomattomia juttuja olen saanut kokeilla, kun on vaan tarttunut tarjottuihin tilaisuuksiin. 

 Lukuisia otteluita, voittoja, tuuletuksia, mestaruuksia, mitaleita, Itä-Länsiä, ulkomaanleirejä, yli 50 suoraa tv- ottelua, haastatteluja, lehtijuttuja, Urheilu- ja tulosruutuja, kaksi omaa radio- ohjelmaa, Speden Spelit, Hiki- ohjelmassa lajin vaihto, kolumneja, blogeja, vetovinkkejä valtamediassa, julkkisotteluita säbässä ja fudiksessa, harrastuksesta ammatti, levytyssessio, dj-keikkoja, bingoisännyyksiä, yritysluentoja, esitelmiä, makkaran paistoa, kahvin jakoa, oikeita töitä, suhdeverkostoja yrityksiin ja kummisetiin, koulukierroksia, oikeita faneja (Asko), esikuvana oloa, kavereita, ystäviä ja ennen kaikkea vaimo ja perhe. Yhteinen nimittäjä pesäpallo, aika hassua. Listalta puuttuu ainakin tyttöystävät ja kun olin koiranäytöksessä purtavana, mutta niin varmaan paljon muutakin. Ja jotenkin tuntuu, että lista täydentyy, sillä tarinahan jatkuu. Monta juttua voisi avata yksityiskohtaisemminkin, kuten naruhyppy Ellenin kanssa, mutta kiire on kiire. Kysymykset voi lähettää seuran sähköpostiin, jos jotakin oikeasti kiinnostaa, eri asia on, että vastaanko.

Topi kyseli kivistä ja sulkapallosta. Keräilen kentältä tosiaan kiviä taskuuni lähinnä kentänhoidollisessa mielessä, virhepomppujen välttäminen omalla pelipaikalla pääsyy. Sulkapalloa pelasin poikasena, mutta saavutukset enemmän juttupuolella. Siis jos ja jos. En ihan saanut sm-mitalia alle 14- vuotiaissa, joten lajivalinta selkiytyi menestyksen perusteella automaattisesti. Se oli sitten tämä kausi tässä, kiitän omasta puolestani lukijoita ja joukkueen mukana eläjiä. Kiitos. – Sami Partanen –

Ps. ”Ei kunnon mies sano koskaan Ei”:, Matti ja Teppo Ruohonen